Letot ovat Suomen uhanalaisinta suokasvillisuutta. Niiden luokittelu botaanisiin suotyyppeihin, uhanalaisuusarvioineissa käytettyihin habitaattityyppeihin ja mannertason levinneisyysarvioissa käytettyihin Braun-Blanquet tyyppeihin on tärkeää, jotta erilaisten lettojen uhanalaisuusaste ja suojelutarve osataan arvioida. Pääosa letoista on ruskosammalvaltaisia. Lettojen luokittelu suotyypeiksi muutaman valtasammalen mukaan on paljolti jopa nevojen luokittelua selkeämpi. Sen sijaan rahkasammalvaltaisen, Sphagnum warnstorfii-rikkaan lettokasvillisuuden suomalainen luokittelu – Warnsorfii-letot, lähdeletot, välipintakoivuletot ja lisäksi runsaspuustoisemmat lettokorvet – perustuu vain pieniin lajistollisiin eroihin ja muodostaa siten epävarmuustekijän luokittelussa. Testasimme Ruuhijärven (1960) klassisesta kasvillisuusaineistosta Peräpohjolan ja Pohjanmaan aapasuoalueen ´kuivempien koivulettojen´, Warnstorfii-lettojen ja lettokorpien luokittelua klusterianalyysin avulla. Ordinaation avulla tarkastelimme aineiston päävaihtelusuuntia sekä vertasimme klustereiden sijoittumista suhteessa alkuperäisiin suotyyppeihin. Klusterit nimesimme indikaattorilajianalyysista saatujen tunnusomaisimpien lajien avulla. Käytimme ensin kolmen klusterin optiota suotyyppien määrän mukaan, mutta klusterit eivät rinnastuneet suotyyppeihin. Suotyyppitulkinnan kannalta seuraavan jakotason alaklusterit osoittautuivatkin hedelmällisiksi; kuvasimme ne erotuslajien avulla suoraan kasvillisuustaulukosta. Uudet klusterit saatoimme tulkita suokuvion pinnan makrotopografian ja purkautuvan pohjaveden määrän suhteen: laakeisiin lähdekumpuihin liittyy oma kasvillisuusyksikkönsä ja habitaattityyppinsä, jolloin varsinainen välipintakoivuletto kapenee alkuperäisestä (tasainen suurmuoto, koivuisuus). Analyysissä erottuivat lisäksi Warnsorfii-leton keskustavaikutteinen variantti (tasainen, puuton) ja Warnstorfii-leton reunavaikutteisesta variantista ja lettokorvesta muodostunut kasvillisuusyksikkö, jollainen kasvillisuus pääosin sijoittuu maastoon kaikista edellisistä poiketen alla olevan kivennäismaan topografiaa mukaillen. Viimemainittu testiyksikkö myös osoitti, että hyvin samantapaista kasvillisuutta voi olla niin puustoisessa kuin avosuohabitaatissakin. Warnstorfii-leton kahden variantin sijoittuminen testiluokittelussa kauas toisistaan korostaa habitaattityypittelyyn ennestään sisältyvää luokitteluongelmaa, jossa ´välipintaletto´ (Campylium-letto ja Warnstorfii-letto yhdessä) käsittää epäsuhtaisen suuren vaihtelualan suhteessa välipintakoivulettoon. Braun- Blanquet tyypittelyn kannalta Ruuhijärven lettokorpinäytealasarjalla (auktorimerkintä Braunmoorbrücher Ruuhijärvi 1960) on korvaamaton merkitys, koska tyyppi on vielä systeemissä luokittelematta.
Keidassuot ovat Etelä-Suomen yleisin suoyhdistymätyyppi. Ne saavat vetensä ja ravinteensa sateen mukana. Keidassoiden pintaa luonnehtivat kuivat harjanteet, kermit, ja märät painanteet, kuljut. Ilmaston lämpeneminen vähentää talven lumisuutta ja lisää haihduntaa, minkä on arvioitu laskevan keidassoiden vedenpintaa. Tämä voi aiheuttaa muutoksia keidassoiden ekosysteemissä ja kiihdyttää ilmaston lämpenemistä paikallisesti. Keidassoilla tapahtuvia pitkäaikaismuutoksia on tutkittu kuitenkin verraten vähän.
Tässä työssä tarkastellaan vesipintaisten kuljujen eli allikoiden määrässä 70 vuoden aikana tapahtuneita muutoksia ilma- ja satelliittikuvien avulla. Tutkimuskohteina ovat kaksi Länsi-Suomessa sijaitsevaa keidassuota: Häädetkeidas ja Kauhaneva. Pitkän ajan muutosta seurataan ilmakuvien objektiperusteisen segmentoinnin ja ohjatun suurimman todennäköisyyden luokittelun avulla. Yksittäisen kasvukauden aikaista muutosta tarkastellaan satelliittikuvien ja ohjatun suurimman todennäköisyyden luokittelun avulla. Tuloksia verrataan tarkasteluajanjaksolta kerättyihin säätietoihin.
Tulosten perusteella allikoiden lukumäärä ja pinta-ala ovat vaihdelleen tarkastelujakson aikana. 1940-luvulta 1970-luvulle asti pinta-aloissa ja lukumäärissä on ollut kasvua, minkä jälkeen ne ovat vähentyneet. 1940-luvun tilanteeseen nähden allikoiden lukumäärä on Häädetkeitaalla vähentynyt 13,8 % ja pinta-ala on vähentynyt 14,8 %. Kauhanevalla lukumäärä on vähentynyt 5,3 % ja pinta-ala on vähentynyt 6,3 %. Alueen keskilämpötila on samaan aikaan noussut yli 1 °C. Satelliittikuva-analyysin perusteella vaihtelu voi yksittäisen kasvukauden aikana olla kuitenkin voimakasta, mikä aiheuttaa epävarmuutta pitkän ajan muutoksen tulkintaan.
Tulokset osoittavat, että keidassoilla tapahtuu kaukokartoitusmenetelmin havaittavia pintarakenteen muutoksia, joilla on todennäköisesti kytkös ilmasto-olosuhteiden muutokseen.
Kanelihome (Peziza ostracoderma Korf) ja Penicillium spp. ei koskaan kasva elävän Sphagnum sammalalustan pinnalla. Sphagnum sammalalustan sieniä estävä vaikutus toimii myös tärkeimpiä maaperän ja siemenistä leviäviä kasvien sienitauteja vastaan. Hyviä esimerkkejä estovaikutuksesta ovat siemenlevintäinen Alternaria-taimipoltteen torjunta kaalin taimista ja maaperässä leviävät Pythium-juuristotaudit kurkulla. Taudintorjuntavaikutus vaihtelee huomattavasti soiden välillä. Tehokkain sammalerä sai lähes täydellisen suojan Pythium-taimipoltetta vastaan. Parhaat antifungaaliset ominaisuudet löytyivät lähes puhtaista Sphagnum sammalseoksista, jotka olivat muodostuneet viimeisten 11, 40 ja 64 vuoden aikana edellisen sammalkorjuun jälkeen, ja hallitsevat lajit olivat muita kuin kohosuon yleisin laji Sphagnum fuscum (Schimp). H. Klinggr. Kun sammalta kuivattiin 60o tai 70 °C:n lämpötilassa, antifungaalinen vaikutus parani merkittävästi. Taimet pysyivät terveinä vähintään kaksi viikkoa, kun taas suuri osa taimista sairastui käsittelemättömissä sammaleissa. Kun Sphagnum sammalta pidettiin kuivana, antifungaalinen ominaisuus pysyi muuttumattomana useita vuosia. Pisin mitattu säilyvyysaika oli kuusi vuotta. Sammaleiden mikrobipitoisuudet osoittivat, että sammal, joka oli korjattu 10–30 cm:n syvyydestä tai pidetty kuivana 4 vuotta, oli käytännössä vapaa elävistä sienistä ja bakteereista. Soiden ylemmästä 0–10 cm:n kerroksesta korjattu sammal sisälsi mitattavissa pitoisuuksia Penicillium spp. sieniä ja bakteereita, mutta pitoisuudet olivat vain murto-osa vaalean Sphagnum-turpeen pitoisuuksista. Kun kaurajauhoa lisättiin voimakkaasti tauteja hillitsevään sammaleeseen, sammalen tauteja ehkäisevä vaikutus hävisi kokonaan. Sammalnäytteissä, jotka olivat luonnostaan täysin estäneet Pythium-taudin aktiivisuuden kahden viikon ajan, P. ultimum Trow -sieni oli täysin elossa, kun sammalnäyte siirrettiin runsaasti ravinteita sisältävään perunadekstroosiagariin (PDA). Mikrobimääritysten ja lämpökäsittelykokeiden perusteella Sphagnum sammalen antimikrobinen ominaisuus perustuu lähes yksinomaan elävän sammalen itsensä tuottamiin kemikaaleihin ja vaikutustapa sienitauteja vastaan on fungistaattinen (antifungaalien). Vain yksi sammalnäyte tuotti antibiootin kaltaisen estoalueen patogeenille PDA-maljalla. Tätä sammalta oli säilytetty kuivassa 6 vuotta, jolloin siinä ei ollut häiritseviä mikrobeja.