Suometsien ojien madaltumiskehitykseen vaikuttavat erityisesti turvekerroksen painuminen, ojissa tapahtuva eroosio ja liettyminen sekä kasvillisuuden kehitys. Tässä selvityksessä tarkasteltiin ojien madaltumis- ja kasvittumiskehitystä kahdessa erillisessä aineistossa; 0–3 vuotta (kaksi kohdetta) sekä 20 vuotta (35 kohdetta) ojien kunnostuksen jälkeen. Kahdessakymmenessä vuodessa ojat madaltuivat keskimäärin 33,4 cm keskimääräisen loppusyvyyden ollessa 65 cm. Ojasyvyyden muutoksen tärkein selittäjä oli lineaarisessa sekamallissa alkuperäinen kunnostusojitussyvyys. Muista selittävistä tekijöistä lämpösumman lisääntyminen voimisti mataloitumista. Samoin kunnostetun kohteen turpeen paksuus, jos turvetta oli yli 70 cm ja oja oli turvepohjainen. Ojan pintaleveyden muutosta selitti vain alkuperäinen pintaleveys. Kasvillisuuden peittävyys oli ojissa noin 88 % 20 vuoden jälkeen. Kolmen vuoden seuranta-aineistossa 90 cm syvyyteen kaivetut ojat madaltuivat keskimäärin 17–20 cm. Eniten kolmen vuoden aikana mataloituivat 90 cm syvyyteen kaivetut, hienojakoisen pohjamaalajin (hiesu/hiesusavi) ojat, jotka olivat kolme vuotta kunnostuksen jälkeen keskimäärin 70 cm syviä. Kasvillisuutta kertyi enemmän matalampiin ojiin. Tulokset tukevat aiempaa matalampia ojien kunnostuksen syvyyssuosituksia, jotka otettiin käyttöön metsänhoidon suosituksissa vuonna 2022.
Euroopan unionin ennallistamisasetus ((EU) 2024/1991) hyväksyttiin kesäkuussa 2024. Asetuksen on ennakoitu lisäävän ojitettujen turvemaiden ennallistamista Suomessa. Turvemaiden ennallistaminen tarkoittaa pääasiassa vedenpinnan tason nostoa ja suon toiminnallisuuden palauttamista kohti luonnontilaa. Kasvavat ennallistamistavoitteet vaativat resurssien vahvistamista ennallistamistaloudessa eli toimialalla, joka muodostaa taloudellisen tuloksen ja työllisyyden ennallistamisen suunnittelussa, toteutuksessa ja seurannassa. Tämän tutkimuksen tarkoitus oli selvittää, mitä resursseja ja osaamista turvemaiden ennallistamishankkeet ovat yleensä vaatineet ja mitä haasteita ennallistamistalouden kasvattamiseen liittyy nykyisessä tilanteessa.
Tutkimuksessa toteutettiin sähköinen kysely turvemaiden ennallistamista tehneille organisaatioille, kuten metsä- ja ympäristöalan toimijoille. Kysely lähetettiin 18 vastaanottajalle ja vastausprosentti oli 66,7 %. Vastaajat olivat ennallistaneet metsäojitettuja soita, turvetuotantoalueita ja turvepeltoja. Kyselyaineistoa täydennettiin erillisellä asiantuntijahaastattelulla, jolla kartoitettiin toimialan kokoa Suomessa. Tulosten mukaan jokainen ennallistuskohde on yksilöllinen, mikä vaikeuttaa hankkeiden keskinäistä vertailua. Ennallistamishankkeet työllistävät tyypillisesti 3–5 henkeä hanketta kohden ja kestävät suunnittelusta toteutukseen 1–3 vuotta. Ennallistamisen kokonaiskustannukset ovat tyypillisesti 1000–1500 € hehtaarilta. Suurin osa kustannuksista kohdistuu käytännön työhön, jossa vaaditaan vetisiin oloihin soveltuvaa konekalustoa. Turvemaiden ennallistamistaloudessa työskentelee arvion mukaan noin 50–100 pientä yritystä ja n. 200–300 henkeä. Suuremmat toimijat ovat yleensä metsäalan yrityksiä. Ennallistaminen voisi luoda täysipäiväistä työtä yli tuhannelle ihmisille ja maksaa arviolta 353–529 miljoonaa euroa, mikäli Suomen ojitetuista turvemaista päätettäisiin ennallistaa 352 500 ha vedenpinnan tasoa nostamalla vuoteen 2030 mennessä.
Ennallistamisasetuksen kansallisessa ennallistamissuunnitelmassa on otettava kantaa ennallistamistalouden kehittämistoimiin. Ennallistamistalouden käytännön työvoimaan, koulutukseen ja osaamiseen tarvitaan usean vuoden panostus, jotta kasvaviin ennallistamistavoitteisiin päästäisiin. Lisäksi ennallistamishankkeiden rahoituksen rakenteelliset ongelmat pitää pystyä korjaamaan, jotta ennallistaminen yleistyy. Turvemaiden ennallistamistavoitteiden toteutumista on arvioitava kriittisesti, sillä aikataulu on nykytilanne huomioiden haastava.
Suoluonnon ennallistaminen tulee lisääntymään merkittävästi tulevina vuosina. Tämä lisää tarvetta myös kustannustehokkaille ennallistamisen vaikutusten seurantamenetelmille. Viime vuosina kaukokartoituksen potentiaalia soiden ennallistamisen seurannassa on tutkittu useassa eri hankkeessa. Tutkimuksissa on havaittu, että etenkin avosoiden pintamärkyyden muutoksia voidaan seurata kohtalaisen tarkasti optisten satelliittikuvien avulla. Tässä artikkelissa esittelemme toimintamallin, jota voidaan hyödyntää ennallistetuilla avosoilla hoitoseurannan priorisoinnissa, etenkin aapasoiden vesienpalautuskohteilla. Ensin satelliittikuvien muutostulkinnalla todetaan vettyneet ja vettymättömät alueet, joista voidaan päätellä epäonnistuneet ennallistamistoimenpiteet ja mahdollisuuksien mukaan myös mahdolliset metsätalouden vettymishaitta-alueet. Tämän jälkeen tehdään priorisoidusti kenttä- tai droonitarkastelu ongelma-alueille ja toteutetaan tarvittaessa korjaavia ennallistamistoimenpiteitä. Tulevaisuuden suurien ennallistusalojen kannalta olisi tärkeää ymmärtää, mitkä tekijät vaikuttavat ennallistamisen onnistumiseen ja miten ennallistamismenetelmiä voidaan kehittää tämän perusteella.
Suomessa on vapautunut ja vapautumassa tuhansia hehtaareita entisiä turvetuotantoalueita muuhun maankäyttöön. Maanomistaja päättää alueensa jatkokäytöstä, jonka suunnittelussa on hyvä ottaa huomioon monia eri tekijöitä, kuten alueen ominaispiirteet, jatkokäytön ympäristövaikutukset sekä maanomistajien ja sidosryhmien tavoitteet. Jatkokäyttömuotojen valintaa tukemaan tarvitaankin työkaluja. Kehitimme monitavoitearviointia soveltavan ja työpajoihin perustuvan lähestymistavan, joka jakautuu kahdeksaan vaiheeseen: sidosryhmien tunnistaminen, tavoitteiden määrittely, tuotantolohkojen ominaispiirteiden tarkastelu, jatkokäyttövaihtoehtojen tunnistaminen, jatkokäytön vaikutusten arviointi, tavoitteiden painottaminen, synteesin muodostaminen ja viestintä. Testasimme lähestymistapaa Oulussa sijaitsevalla Turvesuo-Miehonsuon alueella kolmen työpajan avulla. Lähestymistavan avulla alueelle tunnistettiin kolme jatkokäytön päävaihtoehtoa: vettäminen (sisältää kosteikot, ennallistuminen, ennallistaminen), luontainen kasvittuminen ja metsitys. Pilotoinnin aikana määritettiin, mille alueen lohkolle mikäkin päävaihtoehto voisi soveltua ja mitkä niiden ympäristövaikutukset ovat. Kehitetty lähestymistapa soveltuu etenkin yksityiskohtaista jatkokäytön suunnittelua edeltävään vaiheeseen, jossa kartoitetaan jatkokäytön vaihtoehtoja. Lisäksi lähestymistapa ja sen yhteydessä käytävät keskustelut mahdollistavat jatkokäytön suunnittelun järjestelmällisen läpikäymisen ja sidosryhmien keskinäisen oppimisen.
Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää heikkotuottoisten kitumaan metsäojitettujen soiden biomassapotentiaalia, koska mm. energiaturpeen käytön ennakoimattoman nopea ja raju väheneminen aiheuttaa ainakin lyhyellä aikavälillä merkittäviä paineita puuperäisten polttoaineiden käytön lisäämiselle. Heikkotuottoiset metsäojitetut suot voisivat olla yksi mahdollinen puubiomassareservi. Ojituksen jälkeen näille alun perin avoimille tai vähäpuustoisille soille on syntynyt puustoa, josta usein kuitenkin vain osa on hyödyntämiskelpoista jatkokäyttöön puuraaka-aineena. Energiakäyttöön puu sopisi dimensioidensa puolesta kuitenkin hyvin ja korjuusaantoa lisäisi puun korjaaminen kokopuuna siten, että myös kanto- ja juuristobiomassaa korjattaisiin samalla. Tässä tutkimuksessa selvitettiin heikkotuottoisella turvemaakasvupaikalla kasvavan männikön biomassamääriä Lylynnevan suolla Karviassa. Puut korjattiin kokopuukorjuuna eli kokonaisina runkoina kantoineen ja juurineen. Biomassat määritettiin ositteittain koepuista ja niille laadittiin tilastolliset biomassan ennustemallit. Tarkasteltaviin biomassaositteisiin sisältyvät runkopuubiomassan ohella oksa-, kanto- ja juuribiomassat sekä juurakoiden mukana noussutta suon pintakerroksen kasvibiomassaa, kariketta ja pintaturvetta. Näistä määritettiin biomassaositteiset lämpöarvot. Tulokset suhteutettiin Valtakunnan metsien 11:n inventoinnin (VMI 11) puustotietoaineistoon. Tulostemme mukaan heikkotuottoisilta metsäojitetuilta soilta voitaisiin korjata runsaat 30 miljoonaa tonnia kokopuubiomassaa, jonka lisäksi kariketta ja ns. juurakkoturvetta saataisiin noin 9 miljoonaa tonnia. Lämpöarvoltaan kokopuubiomassa-juurakkoturveseos on hyvin lähellä mäntyrunkopuusta tehtyä haketta. Vaikka käytetty korjuutapa on suhteellisen voimaperäinen puuston ja maanpinnan käsittely, sillä voidaan olettaa olevan pidemmällä aikavälillä merkittäviä luonnonhoidollisia ja maankäytön kokonaiskestävyyttä parantavia vaikutuksia, mikäli alueen seuraava käyttömuoto perustuu vedenpinnan nostamiseen. Heikkotuottoisille ojitusalueille syntyneen biomassareservin eduksi voidaan katsoa myös se, että sen hyödyntäminen ei kilpaile ainespuun tuotannon kanssa.
Jatkuvapeitteistä metsänkasvatusta on ehdotettu vaihtoehdoksi avohakkuiden käyttöön perustuvalle metsänkasvatukselle etenkin turvemailla, mutta menetelmän vaikutukset tunnetaan puutteellisesti. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli analysoida voimakkuudeltaan kahden erilaisen erirakenteishakkuun (hakkuun jälkeiset puuston pohjapinta-alat 17 m²/ha ja 12–13 m²/ha) aiheuttamia, kahden vuoden aikana tapahtuneita kasvillisuusmuutoksia metsäojitetuissa korvissa sekä testata voiko hakkuiden aiheuttamia kasvilajien runsausmuutoksia ennustaa valtakunnalliseen (VMI) kasvillisuusaineistoon perustuvien mallien avulla. Erirakenteishakkuiden vaikutusta lajistoon sekä lajien ja lajiryhmien runsauksiin tutkittiin kokeellisesti kohteilla, jotka sijaitsivat eteläboreaalisen vyöhykkeen pohjoisosissa Multialla, Heinävedellä ja Juuassa. Kasvilajien vasteita koeala- ja puustotunnuksiin, erityisesti puuston pohjapinta-alaan, tutkittiin koko maan kattavan kasvillisuusaineiston avulla. Lisäksi analysoitiin vastemallien soveltuvuutta hakkuiden vaikutusten ennustamiseen käyttäen kokeellisen tutkimuksen aineistoa testiaineistona. Heinät ja sarat sekä ruohot runsastuivat nopeasti hakkuun jälkeen. Selvimmin hyötyivät pallosara (Carex globularis), metsätähti (Trientalis europaea) ja metsäalvejuuri (Dryopteris carthusiana). Kenttäkerrokseen kuuluvat puut (alle 50 cm) ja pensaat runsastuivat voimakkaammin hakatuilla aloilla, lajeista esimerkkinä vadelma (Rubus idaeus). Mustikan (Vaccinium myrtillus) ja puolukan (Vaccinium vitis-idaea) runsauksissa ei tapahtunut juuri muutoksia. Sammalet yleensä niukkenivat hakkuun myötä, mutta karikkeella kasvavat suikerosammalet (Brachythecium spp.) hieman runsastuivat voimakkaammin käsitellyillä aloilla. Lajimäärämuutokset eivät olleet tilastollisesti merkitseviä. Tutkitut käsittelyt olivat kasvillisuutta hyvin säästäviä. Tulokset ovat todennäköisesti yleistettävissä tavanomaisten harvennusten vaikutuksiin. Kasvilajien vastemallit selittivät havaittujen peittävyysmuutosten suuntaa pääosin hyvin, mutta peittävyyksien tasoissa oli selvää, osin ajourista ja hakkuutähteistä johtuvaa vaihtelua. Tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää arvioitaessa eri hakkuutapojen vaikutuksia aluskasvillisuuden rakenteeseen, sen merkitykseen metsikön vesi- ja ravinnetaseisiin, metsien uudistumiseen sekä ekosysteemipalveluihin.
Viime vuosina julkaistujen tutkimusten mukaan metsäojitettujen soiden vesistökuormituksen epäillään olevan moninkertaisesti aiemmin arvioitua suurempaa. Syynä tähän on se, että kuormitusta syntyy aiemmista käsityksistä poiketen silloinkin, kun ojitusalueilla ei ole vuosikausiin tehty mitään toimenpiteitä. Tässä työssä arvioitiin metsäojitusalueilta syntyvä vesistökuormitus ottamalla huomioon sekä tämä nykyisistä metsätaloustoimenpiteistä riippumaton ”ojituslisä” että kunnostusojituksen, lannoituksen ja hakkuiden aiheuttama kuormitus. Tehdyn arvion mukaan metsätaloudesta ojitetuilla soilla syntyy Suomessa vuosittain typpikuormitusta noin 8 500 Mg ja fosforikuormitusta 590 Mg. Kun ojituslisä otetaan huomioon, typpikuormitus on noin 18-kertainen ja fosforikuormitus 6–7-kertainen aiempiin vain eri toimenpiteiden kuormitukset huomioon ottaviin arvioihin verrattuna. Vesiensuojelun kannalta oleellista olisi selvittää, mitkä tekijät ojitusalueilla aiheuttavat ojituslisän muodossa tapahtuvaa pysyvää kuormitusta ja mitä tämän kuormituksen torjumiseksi on tehtävissä.
Turvemailta tulevan valumaveden laatu samoin kuin turvemaiden käyttö ovat viime aikoina olleet keskustelun aiheena. Toisaalta EU:n vesipuitedirektiivissä vesiympäristölle haitallisista aineista kaivataan yhä enemmän tietoa. Energiantuotannossa polttoaineen sisältämät epäorgaaniset aineet rikastuvat tuhkaan ja voivat joskus haitata tuhkan hyötykäyttöä. Turvetuotannon valumavesien laatua tarkkaillaan säännöllisesti ravinteiden, humuksen ja kiintoaineen osalta, mutta raskasmetallipitoisuuksia on määritetty vain yksittäistapauksissa. Turpeen osalta raskasmetalleja on vuosien varrella määritetty joissakin tutkimuksissa, mutta kattavaa kartoitusta moderneilla määritysmenetelmillä ei ole tehty. Tässä tutkimuksessa määritettiin turpeen raskasmetallipitoisuudet 14 eri maankäytön (metsäojitus, turvetuotantoon valmistelu ja turvetuotanto) kohteella syvyyskerroksittain. Samoilta tutkimuskohteilta seurattiin valumavesien metallipitoisuuksia kerran kuukaudessa kahdeksan kuukauden ajan touko-joulukuussa 2015. Tulokset osoittivat, että sekä turpeen että valumavesien metallipitoisuudet (As, Cd, Co, Cu, Hg, Ni, Pb, Zn) olivat varsin alhaisia kaikilla tutkimuskohteilla. Maankäyttömuodolla ei havaittu olevan tilastollisesti merkitsevää eroa valumavesien metallipitoisuuksissa tai turpeen metallipitoisuuksissa.
Ensimmäiset varmistetut havainnot männynjuurikäävän (Heterobasidion annosum) aiheuttamasta tyvitervastaudista tehtiin ojitettujen turvekankaiden männiköissä vuosina 2016‒2017. Juurikääpätartunnan saaneita mäntyjä havaittiin kuudella eri turvemaakohteella Länsi- ja Keski-Suomessa. Tuhokohteet ovat alun perin olleet märkiä, vähäpuustoisia tai puuttomia soita, jotka on ojitettu vuosina 1930‒1972. Selvitystä tehtäessä turvekerroksen paksuus vaihteli 0,3:sta kahteen ja puoleen metriin ja suotyyppi niukkatyppisestä varputurvekankaasta runsastyppiseen mustikkaturvekankaaseen. Osa tartunnan saaneista männyistä kärsi kaliumin puutteesta. Kaikki kohteet olivat runsaspuustoisia (arvioituna puustoa oli yli 100 m3/ha). Juurikääpätartuntojen alkuperä jäi epäselväksi. On kuitenkin epätodennäköistä, että tautia olisi esiintynyt märillä soilla ennen ojitusta. Puusto on todennäköisesti altistunut juurikäävän itiötartunnalle kesällä tehtyjen hakkuiden tai taimikon hoitotöiden seurauksena. Tartuntaa on voinut tapahtua myös ojien kaivussa katkenneiden ja vaurioituneiden juurten kautta. Tyvitervastaudin esiintymisrunsaudesta samoin kuin männynjuurikäävän itiö- ja rihmastolevinnästä turvemailla tarvitaan lisätutkimusta. Tämän selvityksen perusteella näyttää kuitenkin siltä, että turvemaiden männiköt altistuvat kesähakkuissa juurikääpätartunnalle ja kantokäsittelyn laajentaminen myös näille kohteille olisi tarpeellista, vaikkei nykyinen laki metsätuhojen torjunnasta sitä edellytäkään.