Artikkelit kirjoittajalta Aleksi Räsänen
Suoluonnon ennallistaminen tulee lisääntymään merkittävästi tulevina vuosina. Tämä lisää tarvetta myös kustannustehokkaille ennallistamisen vaikutusten seurantamenetelmille. Viime vuosina kaukokartoituksen potentiaalia soiden ennallistamisen seurannassa on tutkittu useassa eri hankkeessa. Tutkimuksissa on havaittu, että etenkin avosoiden pintamärkyyden muutoksia voidaan seurata kohtalaisen tarkasti optisten satelliittikuvien avulla. Tässä artikkelissa esittelemme toimintamallin, jota voidaan hyödyntää ennallistetuilla avosoilla hoitoseurannan priorisoinnissa, etenkin aapasoiden vesienpalautuskohteilla. Ensin satelliittikuvien muutostulkinnalla todetaan vettyneet ja vettymättömät alueet, joista voidaan päätellä epäonnistuneet ennallistamistoimenpiteet ja mahdollisuuksien mukaan myös mahdolliset metsätalouden vettymishaitta-alueet. Tämän jälkeen tehdään priorisoidusti kenttä- tai droonitarkastelu ongelma-alueille ja toteutetaan tarvittaessa korjaavia ennallistamistoimenpiteitä. Tulevaisuuden suurien ennallistusalojen kannalta olisi tärkeää ymmärtää, mitkä tekijät vaikuttavat ennallistamisen onnistumiseen ja miten ennallistamismenetelmiä voidaan kehittää tämän perusteella.
-
Isoaho,
Biotalous ja ympäristö, Luonnonvarakeskus (Luke), Paavo Havaksen tie 3, 90570 Oulu
Sähköposti:
aleksi.isoaho@luke.fi
- Ikkala, Ympäristöratkaisut-yksikkö, Geologian tutkimuskeskus (GTK), PL 97, 67101 Kokkola Sähköposti: lauri.ikkala@gtk.fi
- Räsänen, Maantieteen tutkimusyksikkö, Luonnontieteellinen tiedekunta, Oulun yliopisto, PL 8000, 90014 Oulun yliopisto Sähköposti: aleksi.rasanen@oulu.fi
Suomessa on vapautunut ja vapautumassa tuhansia hehtaareita entisiä turvetuotantoalueita muuhun maankäyttöön. Maanomistaja päättää alueensa jatkokäytöstä, jonka suunnittelussa on hyvä ottaa huomioon monia eri tekijöitä, kuten alueen ominaispiirteet, jatkokäytön ympäristövaikutukset sekä maanomistajien ja sidosryhmien tavoitteet. Jatkokäyttömuotojen valintaa tukemaan tarvitaankin työkaluja. Kehitimme monitavoitearviointia soveltavan ja työpajoihin perustuvan lähestymistavan, joka jakautuu kahdeksaan vaiheeseen: sidosryhmien tunnistaminen, tavoitteiden määrittely, tuotantolohkojen ominaispiirteiden tarkastelu, jatkokäyttövaihtoehtojen tunnistaminen, jatkokäytön vaikutusten arviointi, tavoitteiden painottaminen, synteesin muodostaminen ja viestintä. Testasimme lähestymistapaa Oulussa sijaitsevalla Turvesuo-Miehonsuon alueella kolmen työpajan avulla. Lähestymistavan avulla alueelle tunnistettiin kolme jatkokäytön päävaihtoehtoa: vettäminen (sisältää kosteikot, ennallistuminen, ennallistaminen), luontainen kasvittuminen ja metsitys. Pilotoinnin aikana määritettiin, mille alueen lohkolle mikäkin päävaihtoehto voisi soveltua ja mitkä niiden ympäristövaikutukset ovat. Kehitetty lähestymistapa soveltuu etenkin yksityiskohtaista jatkokäytön suunnittelua edeltävään vaiheeseen, jossa kartoitetaan jatkokäytön vaihtoehtoja. Lisäksi lähestymistapa ja sen yhteydessä käytävät keskustelut mahdollistavat jatkokäytön suunnittelun järjestelmällisen läpikäymisen ja sidosryhmien keskinäisen oppimisen.
Pohjoisboreaalisilla suoalueilla maanpeitteen ja kasvillisuuden vaihtelu on spatiaalisesti pienipiirteistä. Vastaavasti ekosysteemin prosessit ja biogeokemialliset kierrot, kuten esimerkiksi hiilen kierto, ovat sidoksissa kasvillisuuteen ja maanpeitteeseen. Näiden syiden takia suon toiminnan mallintamisessa tarvitaan tarkan mittakaavan suokasvillisuuskarttoja. Miehittämättömät lennokit eli dronet ovat tuoneet uusia mahdollisuuksia hyvin tarkan mittakaavan automatisoituihin kasvillisuuskartoituksiin. On kuitenkin tehty verraten vähän tutkimusta, millaisilla aineistoyhdistelmillä ja lähestymistavoilla kasvillisuuskartoituksia olisi parasta tehdä. Tutkimuksemme jakaantui neljään osatutkimukseen, joilla oli omat tutkimuskysymyksensä: 1. Mitkä ovat seuraavien menetelmien edut suokasvillisuuden kartoittamisessa: (i) ennalta määrättyjen maanpeitetyyppien luokittelu ja (ii) kasvillisuusruutuaineistojen perusteella muodostetut kasviyhteisöt? (Räsänen ym. 2019) 2. Miten maanpeiteluokittelun ennustetarkkuus muuttuu, kun lähtöaineistojen mittakaavaa vaihdetaan tai kun eri aineistoja otetaan mukaan tai pois luokittelusta? (Räsänen & Virtanen 2019) 3. Miten hyvin eri kaukokartoitusmenetelmät toimivat eri suoalueilla? (Räsänen ym. 2020a) 4. Miten paljon hyperspektriset lennokkiaineistot parantavat ennustetarkkuutta kasvillisuuden kaukokartoituksessa? (Räsänen ym. 2020b).
Keidassuot ovat Etelä-Suomen yleisin suoyhdistymätyyppi. Ne saavat vetensä ja ravinteensa sateen mukana. Keidassoiden pintaa luonnehtivat kuivat harjanteet, kermit, ja märät painanteet, kuljut. Ilmaston lämpeneminen vähentää talven lumisuutta ja lisää haihduntaa, minkä on arvioitu laskevan keidassoiden vedenpintaa. Tämä voi aiheuttaa muutoksia keidassoiden ekosysteemissä ja kiihdyttää ilmaston lämpenemistä paikallisesti. Keidassoilla tapahtuvia pitkäaikaismuutoksia on tutkittu kuitenkin verraten vähän.
Tässä työssä tarkastellaan vesipintaisten kuljujen eli allikoiden määrässä 70 vuoden aikana tapahtuneita muutoksia ilma- ja satelliittikuvien avulla. Tutkimuskohteina ovat kaksi Länsi-Suomessa sijaitsevaa keidassuota: Häädetkeidas ja Kauhaneva. Pitkän ajan muutosta seurataan ilmakuvien objektiperusteisen segmentoinnin ja ohjatun suurimman todennäköisyyden luokittelun avulla. Yksittäisen kasvukauden aikaista muutosta tarkastellaan satelliittikuvien ja ohjatun suurimman todennäköisyyden luokittelun avulla. Tuloksia verrataan tarkasteluajanjaksolta kerättyihin säätietoihin.
Tulosten perusteella allikoiden lukumäärä ja pinta-ala ovat vaihdelleen tarkastelujakson aikana. 1940-luvulta 1970-luvulle asti pinta-aloissa ja lukumäärissä on ollut kasvua, minkä jälkeen ne ovat vähentyneet. 1940-luvun tilanteeseen nähden allikoiden lukumäärä on Häädetkeitaalla vähentynyt 13,8 % ja pinta-ala on vähentynyt 14,8 %. Kauhanevalla lukumäärä on vähentynyt 5,3 % ja pinta-ala on vähentynyt 6,3 %. Alueen keskilämpötila on samaan aikaan noussut yli 1 °C. Satelliittikuva-analyysin perusteella vaihtelu voi yksittäisen kasvukauden aikana olla kuitenkin voimakasta, mikä aiheuttaa epävarmuutta pitkän ajan muutoksen tulkintaan.
Tulokset osoittavat, että keidassoilla tapahtuu kaukokartoitusmenetelmin havaittavia pintarakenteen muutoksia, joilla on todennäköisesti kytkös ilmasto-olosuhteiden muutokseen.
