Tässä tapaustutkimuksessa laadittiin puutason ajanmenekkimallit suometsän pienaukkohakkuuseen, poimintahakkuuseen ja yläharvennukseen aikatutkimuksen perusteella sekä laskettiin korjuukustannukset kannolta tienvarteen. Poimintahakkuun puukohtainen ajanmenekki oli keskimäärin 40 % ja yläharvennuksen 47 % pienaukkohakkuuta suurempi, koska etenkin hakkuukoneen siirtymisiin ja puutavaran järjestelyyn kului poimintahakkuussa ja yläharvennuksessa enemmän aikaa.
Mäntyjen hakkuu oli pääsääntöisesti kuusten ja koivujen hakkuuta joutuisampaa. Hiljattain tukkipuun koon mitat saavuttaneiden mäntyjen hakkuu kuitenkin hidastui, koska laatuvikojen vuoksi runkoa juoksutettiin usein hakkulaitteessa edestakaisin ennen katkaisupäätöksen tekoa. Rinnankorkeusläpimitaltaan yli 30 cm koivujen hakkuun ajanmenekki oli karsintaa vaikeuttavien paksujen ja pystyjen oksien vuoksi selvästi vastaavan kokoisia havupuita suurempi.
Laskennalliset korjuukustannukset olivat samaa luokkaa kuin tavanomaisessa tasarakenteisten metsien puunkorjuussa. Puustotason korjuukustannukseksi saatiin pienaukolla 9,0 €/m3, poimintahakkuilla 9,6 €/m3 ja yläharvennuksilla 11,2 €/m3. Suuren runkokoon ansiosta puustotason hakkuukustannus oli poimintahakkuilla vain vähän korkeampi kuin pienaukolla. Yläharvennuksilla muita pienempi runkokoko nosti hakkuukustannusta. Metsäkuljetuskustannus riippui eniten kuormakoosta ja ajomatkasta. Kantavuuden salliessa tukkikuormien suurentaminen vähensi selvästi metsäkuljetuksen kustannusta isoilla puilla, jolloin poimintahakkuun puunkorjuukustannus aleni lähelle pienaukkohakkuun kustannusta. Pikkutukkien teko nosti hieman kuljetuskustannusta, kun puiden rinnankorkeusläpimitta oli 15–20 cm.
Suomessa on vapautunut ja vapautumassa tuhansia hehtaareita entisiä turvetuotantoalueita muuhun maankäyttöön. Maanomistaja päättää alueensa jatkokäytöstä, jonka suunnittelussa on hyvä ottaa huomioon monia eri tekijöitä, kuten alueen ominaispiirteet, jatkokäytön ympäristövaikutukset sekä maanomistajien ja sidosryhmien tavoitteet. Jatkokäyttömuotojen valintaa tukemaan tarvitaankin työkaluja. Kehitimme monitavoitearviointia soveltavan ja työpajoihin perustuvan lähestymistavan, joka jakautuu kahdeksaan vaiheeseen: sidosryhmien tunnistaminen, tavoitteiden määrittely, tuotantolohkojen ominaispiirteiden tarkastelu, jatkokäyttövaihtoehtojen tunnistaminen, jatkokäytön vaikutusten arviointi, tavoitteiden painottaminen, synteesin muodostaminen ja viestintä. Testasimme lähestymistapaa Oulussa sijaitsevalla Turvesuo-Miehonsuon alueella kolmen työpajan avulla. Lähestymistavan avulla alueelle tunnistettiin kolme jatkokäytön päävaihtoehtoa: vettäminen (sisältää kosteikot, ennallistuminen, ennallistaminen), luontainen kasvittuminen ja metsitys. Pilotoinnin aikana määritettiin, mille alueen lohkolle mikäkin päävaihtoehto voisi soveltua ja mitkä niiden ympäristövaikutukset ovat. Kehitetty lähestymistapa soveltuu etenkin yksityiskohtaista jatkokäytön suunnittelua edeltävään vaiheeseen, jossa kartoitetaan jatkokäytön vaihtoehtoja. Lisäksi lähestymistapa ja sen yhteydessä käytävät keskustelut mahdollistavat jatkokäytön suunnittelun järjestelmällisen läpikäymisen ja sidosryhmien keskinäisen oppimisen.
Keidassuot ovat Etelä-Suomen yleisin suoyhdistymätyyppi. Ne saavat vetensä ja ravinteensa sateen mukana. Keidassoiden pintaa luonnehtivat kuivat harjanteet, kermit, ja märät painanteet, kuljut. Ilmaston lämpeneminen vähentää talven lumisuutta ja lisää haihduntaa, minkä on arvioitu laskevan keidassoiden vedenpintaa. Tämä voi aiheuttaa muutoksia keidassoiden ekosysteemissä ja kiihdyttää ilmaston lämpenemistä paikallisesti. Keidassoilla tapahtuvia pitkäaikaismuutoksia on tutkittu kuitenkin verraten vähän.
Tässä työssä tarkastellaan vesipintaisten kuljujen eli allikoiden määrässä 70 vuoden aikana tapahtuneita muutoksia ilma- ja satelliittikuvien avulla. Tutkimuskohteina ovat kaksi Länsi-Suomessa sijaitsevaa keidassuota: Häädetkeidas ja Kauhaneva. Pitkän ajan muutosta seurataan ilmakuvien objektiperusteisen segmentoinnin ja ohjatun suurimman todennäköisyyden luokittelun avulla. Yksittäisen kasvukauden aikaista muutosta tarkastellaan satelliittikuvien ja ohjatun suurimman todennäköisyyden luokittelun avulla. Tuloksia verrataan tarkasteluajanjaksolta kerättyihin säätietoihin.
Tulosten perusteella allikoiden lukumäärä ja pinta-ala ovat vaihdelleen tarkastelujakson aikana. 1940-luvulta 1970-luvulle asti pinta-aloissa ja lukumäärissä on ollut kasvua, minkä jälkeen ne ovat vähentyneet. 1940-luvun tilanteeseen nähden allikoiden lukumäärä on Häädetkeitaalla vähentynyt 13,8 % ja pinta-ala on vähentynyt 14,8 %. Kauhanevalla lukumäärä on vähentynyt 5,3 % ja pinta-ala on vähentynyt 6,3 %. Alueen keskilämpötila on samaan aikaan noussut yli 1 °C. Satelliittikuva-analyysin perusteella vaihtelu voi yksittäisen kasvukauden aikana olla kuitenkin voimakasta, mikä aiheuttaa epävarmuutta pitkän ajan muutoksen tulkintaan.
Tulokset osoittavat, että keidassoilla tapahtuu kaukokartoitusmenetelmin havaittavia pintarakenteen muutoksia, joilla on todennäköisesti kytkös ilmasto-olosuhteiden muutokseen.