Artikkelit kirjoittajalta Jarmo Laitinen

Jarmo Laitinen, Lauralotta Muurinen, Rauno Ruuhijärvi. Suomen aapasuoalueen välipintakoivulettojen, Warnstorfii-lettojen ja lettokorpien analyysi: lajistogradientit, tyyppivariantit ja makrotopografia.
English title: Analysis of drier rich Betula pubescens fens, rich Sphagnum warnstorfii fens and rich Picea abies mires in the aapa mire area of Finland: compositional gradients, type variants and macro-topography.
Original keywords: habitaattityypit; korpisuus; lähteisyys; Saxifrago-Tomentypnion; Sphagno warnstorfii-Tomentypnion; suotyypit
English keywords: mire site types; groundwater influence; habitat types; Saxifrago-Tomentypnion; Sphagno warnstorfii-Tomentypnion; species composition of Picea abies mires
Tiivistelmä | Näytä lisätiedot | Artikkeli PDF-muodossa | Tekijät

Letot ovat Suomen uhanalaisinta suokasvillisuutta. Niiden luokittelu botaanisiin suo­tyyppeihin, uhanalaisuusarvioineissa käytettyihin habitaattityyppeihin ja mannertason levinneisyysarvioissa käytettyihin Braun-Blanquet tyyppeihin on tärkeää, jotta erilaisten lettojen uhanalaisuusaste ja suojelutarve osataan arvioida. Pääosa letoista on ruskosammalvaltaisia. Lettojen luokittelu suotyypeiksi muutaman valtasammalen mukaan on paljolti jopa nevojen luokittelua selkeämpi. Sen sijaan rahkasammalvaltaisen, Sphag­num warnstorfii-rikkaan lettokasvillisuuden suomalainen luokittelu – Warnsorfii-letot, lähdeletot, välipintakoivuletot ja lisäksi runsaspuustoisemmat lettokorvet – perustuu vain pieniin lajistollisiin eroihin ja muodostaa siten epävarmuustekijän luokittelussa. Testasimme Ruuhijärven (1960) klassisesta kasvillisuusaineistosta Peräpohjolan ja Pohjanmaan aapasuoalueen ´kuivempien koivulettojen´, Warnstorfii-lettojen ja lettokorpien luokittelua klusterianalyysin avulla. Ordinaation avulla tarkastelimme aineiston päävaihtelusuuntia sekä vertasimme klustereiden sijoittumista suhteessa alkuperäisiin suotyyppeihin. Klusterit nimesimme indikaattorilajianalyysista saatujen tunnusomai­simpien lajien avulla. Käytimme ensin kolmen klusterin optiota suotyyppien määrän mukaan, mutta klusterit eivät rinnastuneet suotyyppeihin. Suotyyppitulkinnan kannalta seuraavan jakotason alaklusterit osoittautuivatkin hedelmällisiksi; kuvasimme ne ero­tuslajien avulla suoraan kasvillisuustaulukosta. Uudet klusterit saatoimme tulkita suokuvion pinnan makrotopografian ja purkautuvan pohjaveden määrän suhteen: laakeisiin lähdekumpuihin liittyy oma kasvillisuusyksikkönsä ja habitaattityyppinsä, jolloin varsi­nainen välipintakoivuletto kapenee alkuperäisestä (tasainen suurmuoto, koivuisuus). Analyysissä erottuivat lisäksi Warnsorfii-leton keskustavaikutteinen variantti (tasainen, puuton) ja Warnstorfii-leton reunavaikutteisesta variantista ja lettokorvesta muodos­tunut kasvillisuusyksikkö, jollainen kasvillisuus pääosin sijoittuu maastoon kaikista edellisistä poiketen alla olevan kivennäismaan topografiaa mukaillen. Viimemainittu testiyksikkö myös osoitti, että hyvin samantapaista kasvillisuutta voi olla niin puus­toisessa kuin avosuohabitaatissakin. Warnstorfii-leton kahden variantin sijoittuminen testiluokittelussa kauas toisistaan korostaa habitaattityypittelyyn ennestään sisältyvää luokitteluongelmaa, jossa ´välipintaletto´ (Campylium-letto ja Warnstorfii-letto yhdessä) käsittää epäsuhtaisen suuren vaihtelualan suhteessa välipintakoivulettoon. Braun- Blanquet tyypittelyn kannalta Ruuhijärven lettokorpinäytealasarjalla (auktorimerkintä Braunmoorbrücher Ruuhijärvi 1960) on korvaamaton merkitys, koska tyyppi on vielä systeemissä luokittelematta.

  • Laitinen, Ekologian ja genetiikan laitos, Oulun yliopisto (kasvimuseo), Kaitoväylä 5, 90570 Oulu, Finland Sähköposti: jarmo.laitinen@oulu.fi
  • Muurinen, Lauralotta Muurinen Ekologian ja genetiikan laitos, Oulun yliopisto (kasvimuseo), Kaitoväylä 5, 90570 Oulu, Finland Sähköposti: lauralotta.muurinen@oulu.fi
  • Ruuhijärvi, Sähköposti: r.ruuhijarvi@gmail.com
Jarmo Laitinen, Jari Oksanen, Lauralotta Muurinen, Hanna Kondelin, Rauno Ruuhijärvi. Peräpohjolan rimpikoivulettojen, lähityyppien ja keskustavaikutteisten rimpilettojen tunnuslajit ja lajimäärä: analyysi klassisesta aineistosta.
English title: Diagnostic species and richness of wet rich birch fens, corresponding fens and rich flark fens in NBs Finland: analysis from a classic data.
Original keywords: ekologinen tulkinta; kasvillisuusluokittelu; sirppisammalrimpineva; kuirisammalrimpiletto
English keywords: ecological interpretation; vegetation classification; Warnstorfia exannulata fen; Calliergon richardsonii fen
Tiivistelmä | Näytä lisätiedot | Artikkeli PDF-muodossa | Tekijät

Testasimme Ruuhijärven (1960) klassisen kasvillisuusaineiston pohjalta Peräpohjolan aapasuoalueen mesotrofisten sirppisammalrimpinevojen (MeSsRiN), Richardsonii rimpilettojen (RicRiL), rimpisten koivulettojen (RiKoL) ja keskustavaikutteisten rimpilettojen (2 alatyyppiä, RevRiL, ScoRiL) luokit­telua klusterianalyysin avulla. Tyypeistä erityisesti Peräpohjolaan keskittyvät Richardsonii rimpiletot ovat huonosti tunnettuja. Kyseessä on pienen aineiston analyysi (noin 50 näytealaa). Ordinaation avulla tulkitsimme aineiston päävaihtelusuunnat ja erityishuomion kiinnitimme klusterianalyysin esiin tuomaan kasvillisuuden hierarkkiseen rakenteeseen ja lajimääriin. Klusterianalyysin testikasvil­lisuusyksiköt nimesimme yhdistäen kasvisosiologisen Braun-Blanquet luokittelun ja cajanderilaisten suotyyppien nimeämistavan piirteitä. Ennakkoluokitteluista riippumaton testiluokittelu osoittautui hyvin samanlaiseksi kuin näytealojen alkuperäinen luokittelu. Rimpistä koivulettoa ja Richardso­nii rimpilettoa lähinnä vastaavat klusterit muodostivat hierarkian alimman tason, jota kutsumme rimpikoivulettoryhmäksi. Richardsonii rimpilettoa vastaavan klusterin tunnuslajiksi saatiin kuitenkin lettokuirisammalen sijasta pohjansirppisammal Warnstorfia tundrae. Boreaalinen rimpikoivulettoryhmä, ja sen sisällä erityisesti Richardsonii rimpilettoa vastaava klusteri, osoittautui Suomen pohjoisboreaalisten aapa- ja palsasoiden rimpinevojen- ja lettojen lajirikkaimmaksi habitaatiksi Ruuhijärven (1960) aineiston perusteella. Lajirikkaudelle löydettiin kasvimaantieteellinen selitys. Tutkimus toi kaksi aineistollista näkökohtaa kysymykseen, onko Richardsonii rimpiletto rimpisestä koivuletosta erillisenä noteerattava kasvillisuusyksikkö pelkän pohja-, kenttä- ja pensaskerroksen lajikoostumuksen perusteella tarkasteltuna. (1) Aineistosta puuttuu tunnettu suursaravaltainen kasvillisuustapaus, joka vaikeuttaa yksikköjen varmaa määrittelyä tällä hetkellä, samoin raja luhtaisempaan kasvillisuuteen on osin auki. (2) Ruuhijärven nykyisestä aineistosta tehty analyysi kuitenkin tuo rimpistä koivulettoa ja Richardsonii-rimpilettoa vastaavien klustereiden välille ekologisesti tulkittavan eron, mikä saattaa viitata kahteen alatyyppiin tai varianttiin. Sen sijaan rimpiset koivuletot ja Richardsonii-rimpiletot/ kuirisammalrimpiletot ovat analyysin perusteella kasvillisuudeltaan kaukana keskustavaikutteisista rimpiletoista (ScoRiL, RevRiL), mikä saattaisi olla hyvä ottaa jollakin tavalla huomioon myös uhanal­aisuutta haarukoivassa luontotyyppiluokittelussa.

  • Laitinen, Ekologian ja genetiikan laitos, Oulun yliopisto (kasvimuseo), Kaitoväylä 5, 90570 Oulu Sähköposti: jarmo.laitinen@oulu.fi
  • Oksanen, Kasvimuseo, PL 7, 00014 Helsingin yliopisto Sähköposti: jari.oksanen@helsinki.fi
  • Muurinen, Ekologian ja genetiikan laitos, Oulun yliopisto (kasvimuseo), Kaitoväylä 5, 90570 Oulu Sähköposti: lauralotta.muurinen@oulu.fi
  • Kondelin, Tavastilankatu 8 B 10, 20610 Turku Sähköposti: hk@nn.fi
  • Ruuhijärvi, Pyytie 3, 01450 Vantaa Sähköposti: rr@nn.fi
Aira Kokko, Paavo Ojanen, Kaisu Aapala, Juha-Pekka Hotanen, Jarmo Laitinen, Pekka Punttila, Sakari Rehell, Juha Tiainen, Harri Vasander. Suoluontotyyppien uhanalaisuus.
Tiivistelmä | Näytä lisätiedot | Artikkeli PDF-muodossa | Tekijät

Suoluonnon muutosten takia monet soiden luontotyypit ovat uhanalaistuneet. Vuonna 2018 valmistuneessa Suomen luontotyyppien uhanalaisuuden arvioinnissa suoluontoa tarkasteltiin ja arvioitiin kahdella hierarkiatasolla. Yhtäältä tarkasteltiin suokasviyhteisöjä, joita voidaan luokitella suotyypeiksi. Toisaalta tarkasteltiin useiden suotyyppien muodostamia laajempia suokokonaisuuksia eli suoyhdistymiä sekä useista erillisistä suolaikuista muodostuvia maankohoamisrannikon soiden kehityssarjoja (Kaakinen ym. 2018a, b). Soiden luokiteltuja kasviyhteisöjä kutsutaan suotyypeiksi (Eurola ym. 2015, Kaakinen ym. 2018b, Laine ym. 2018). Yhdellä suolla on yleensä useiden, jopa kymmenien eri suotyyppien kasvillisuutta. Suokasviyhteisöjen pääryhmiksi katsotaan kasvitieteellisessä suoluokittelussa korvet, rämeet, nevat ja letot, mutta myös luhtaja lähdekasvillisuus (Eurola & Kaakinen 1978, Eurola ym. 2015, ks. Soiden kasvillisuus). Luhdat ja lähteiköt vaihettuvat ilman selvää rajaa vesiluontotyyppeihin. Luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa lähteikköluontotyypit on käsitelty ja arvioitu sisävesiluontotyyppien yhteydessä (Lammi ym. 2018). Luhdat ja lähdekasvillisuus mainitaan myös uusimmissa metsätieteellisissä suotyyppioppaissa (esim. Laine ym. 2018). Eri päätyyppiryhmiin kuuluva suokasvillisuus muodostaa myös yhdistelmätyyppejä: neva- ja lettokorpia sekä neva- ja lettorämeitä. Suoyhdistymä on yhtenäinen suoalue, jossa on eri suotyypeistä koostuvia osia (Ruuhijärvi 1960, Eurola 1962, Kaakinen ym. 2018b). Suoyhdistymätyypit jakautuvat ilmastollisiin ja paikallisiin tyyppeihin. Ilmastollisista suoyhdistymätyypeistä keidassoiden eli kohosoiden esiintyminen painottuu eteläisen Suomen muuta Suomea kuivempaan ja lämpimämpään ilmastoon, kun taas aapasoiden esiintyminen painottuu pohjoisen Suomen kosteaan ja viileään ilmastoon (Ruuhijärvi 1960, Eurola 1962). Myös rinnesuot vaativat viileän ja kostean ilmaston (Havas 1961), ja palsasoita esiintyy vain pohjoisimmassa Lapissa, missä on tarpeeksi kylmää paikallisen ikiroudan syntymiselle (Kaakinen ym. 2018b). Paikallisia suoyhdistymätyyppejä ovat rannikkosuot, boreaaliset piensuot ja tunturisuot, joiden ominaispiirteet ja esiintyminen riippuvat enemmän paikallisista olosuhteista kuin ilmastosta (Kaakinen ym. 2018b). Maankohoamisrannikon soiden kehityssarjoja syntyy, kun maata kohoaa Pohjanlahden rannikolla vähitellen merenpinnan yläpuolelle (Rehell ym. 2012, Laitinen 2013). Sarjan nuorimmat suot lähinnä meren rantaa ovat tyypillisesti luhtia ja vanhimmat suot ovat kehittyneet aapa- tai keidassoiksi (Kaakinen ym. 2018b).

  • Kokko, Suomen ympäristökeskus Sähköposti: aira.kokko@syke.fi
  • Ojanen, Helsingin yliopisto Sähköposti: paavo.ojanen@helsinki.fi
  • Aapala, Suomen ympäristökeskus Sähköposti: kaisu.aapala@syke.fi
  • Hotanen, Luonnonvarakeskus Sähköposti: juha-pekka.hotanen@luke.fi
  • Laitinen, Oulun yliopisto Sähköposti: jarmo.laitinen@oulu.fi
  • Punttila, Suomen ympäristökeskus Sähköposti: pekka.punttila@syke.fi
  • Rehell, Metsähallitus Luontopalvelut Sähköposti: sakari.rehell@metsa.fi
  • Tiainen, Luonnonvarakeskus / Helsingin yliopisto Sähköposti: ext.juha.tiainen@luke.fi
  • Vasander, Helsingin yliopisto Sähköposti: harri.vasander@helsinki.fi
Jarmo Laitinen, Paavo Ojanen, Kaisu Aapala, Juha-Pekka Hotanen, Aira Kokko, Pekka Punttila, Sakari Rehell, Juha Tiainen, Harri Vasander. Soiden eliölajit ja niiden uhanalaisuus.
Tiivistelmä | Näytä lisätiedot | Artikkeli PDF-muodossa | Tekijät

Suot ovat hyvin monimuotoisia elinympäristöjä (ks. Soiden kasvillisuus, s. 141). Niillä vaihtelevat sekä märkyys että ravinteisuus ja niiden seurauksena myös avoimuus ja puustoisuus. Lisäksi suurilmastollisten erojen vuoksi suot ovat erilaisia Etelä- ja Pohjois-Suomessa. Ojitus hävittää useimmat luonnontilaisten soiden piirteet hyvin tehokkaasti, mutta jopa korostaa joitain piirteitä. Ojitus on myös keskittynyt erityisesti reheville sekä puustoisille soille ja toisaalta Etelä- ja Keski- Suomeen (ks. Soiden käyttö Suomessa, s. 115, ja Suoluontotyyppien uhanalaisuus, s. 149). Kun vielä erilaisille eliölajiryhmille hyvin erilaiset elinympäristön ominaisuudet ovat tärkeitä, soiden ja niiden ojituksen merkitys eliölajeille ja niiden uhanalaisuudelle riippuu voimakkaasti tarkasteltavasta lajiryhmästä (Aapala 2001b). Ojituksen yleinen vaikutus on, että se samankaltaistaa soita ja siksi hävittää suoluonnolle ominaista monimuotoisuutta.

  • Laitinen, Oulun yliopisto Sähköposti: jarmo.laitinen@oulu.fi
  • Ojanen, Helsingin yliopisto Sähköposti: paavo.ojanen@helsinki.fi
  • Aapala, Suomen ympäristökeskus Sähköposti: kaisu.aapala@syke.fi
  • Hotanen, Luonnonvarakeskus Sähköposti: juha-pekka.hotanen@luke.fi
  • Kokko, Suomen ympäristökeskus Sähköposti: aira.kokko@syke.fi
  • Punttila, Suomen ympäristökeskus Sähköposti: pekka.punttila@syke.fi
  • Rehell, Metsähallitus Luontopalvelut Sähköposti: sakari.rehell@metsa.fi
  • Tiainen, Luonnonvarakeskus / Helsingin yliopisto Sähköposti: ext.juha.tiainen@luke.fi
  • Vasander, Helsingin yliopisto Sähköposti: harri.vasander@helsinki.fi
Jarmo Laitinen, Sakari Rehell, Antti Huttunen, Teemu Tahvanainen. Suomen suosysteemit - erityistarkastelussa aapasuot ja niiden vedenvirtauskuviointi.
English title: Mire systems in Finland - special view to aapa mires and their water-flow pattern.
Avainsanat: mire classification; raised bog; aapa mire; groundwater; mire hydrology; aerial photograph interpretation; peatland morphology; slope fen
Tiivistelmä | Näytä lisätiedot | Artikkeli PDF-muodossa | Tekijät
An attempt is made in this paper to create two consistent mire typologies, i.e. 1) the Combined Finnish Mire Typology covering all possible mire areas in Finland and 2) the Mire Water Flow Typology for boreal, zonal mire systems, i.e. aapa mires and raised bogs. Furthermore, larger groundwater recharge-discharge patterns concerning mires and the biological significance of morphologic and hydrologic mire classifications are discussed. Zonal mire systems from raised bogs to aapa mires are described as a dominance-based continuum. Local mire systems are subdivided according to factors that impede the formation of mire massifs, which are the essential morphological units of zonal mire systems. Smaller-scale mire units for aapa mires and the acrotelmic flow pattern are presented on the basis of a typical mid-boreal aapa mire system with a raised bog, based on the aerial photograph interpretation. The discussion of the groundwater recharge-discharge pattern and the biological significance of morphologic and hydrologic mire classifications is based on literature.
  • Laitinen, University of Oulu, Department of Biology, Botany, P.O.Box 3000, FI-90014, Finland Sähköposti: ei.tietoa@nn.oo (sähköposti)
  • Rehell, Sähköposti: ei.tietoa@nn.oo
  • Huttunen, Sähköposti: ei.tietoa@nn.oo
  • Tahvanainen, Sähköposti: ei.tietoa@nn.oo
Jarmo Laitinen, Sakari Rehell, Antti Huttunen, Seppo Eurola. Arokosteikot: ekologia, esiintyminen ja suojelutilanne Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa.
English title: Aro wetlands: ecology, occurrence and conservation in north-central Finland.
Avainsanat: Nature conservation; aapa mire; ecological gradient; Finnish mire site type system; groundwater; mire complex; peatland morpology; seasonal drought; wetland classification
Tiivistelmä | Näytä lisätiedot | Artikkeli PDF-muodossa | Tekijät
The present paper introduces and describes a poorly known wetland type – aro wetland – in well permeable mineral soil substratum in Northern Ostrobothnia and Kainuu (between 64° – 66° N lat.). Field observations (linked with the interpretation of aerial photographs) were made in 32 localities, whose conservation status is presented. We define boreal aro wetlands ecologically as a seasonal wetland type of their own which occur on well-drained mineral soil, which are mainly characterised by treeless, mire expanse fen vegetation and in which the peat accumulation is (almost) totally hampered by the vigorous decomposition of the organic matter resulting from an extremely unstable water regime (flood and seasonal drought) and small plant production. Aro wetlands in the western part of the study area occur on sandy substratum (the largest in parts of mire complexes split by ancient raised beach ridges), whereas in the eastern part the aro wetlands known so far are small pond-like depressions in till substratum. Carex lasiocarpa (mostly) dominates the vegetation on sandy substratum. Juncus filiformis and Carex nigra are typical, and Rhynchospora fusca and Molinia caerulea a bit rarer. Sphagnum cover is usually minimal. Considering aro wetlands an extreme case of suo (mire) makes the stability of water regime (stable – unstable) a direction of variation in the traditional Finnish mire site type system, which is based on several ecological gradients.
  • Laitinen, University of Oulu, Department of Biology, Botany, P.O.Box 3000, FI-90014, Finland Sähköposti: ei.tietoa@nn.oo (sähköposti)
  • Rehell, Sähköposti: ei.tietoa@nn.oo
  • Huttunen, Sähköposti: ei.tietoa@nn.oo
  • Eurola, Sähköposti: ei.tietoa@nn.oo
Jarmo Laitinen, Paavo Ojanen, Kaisu Aapala, Juha-Pekka Hotanen, Aira Kokko, Pekka Punttila, Sakari Rehell, Juha Tiainen, Harri Vasander. Soiden kasvillisuus.
Tiivistelmä | Näytä lisätiedot | Artikkeli PDF-muodossa | Tekijät

Suoluonto on hyvin vaihtelevaa, koska suolla vaihtelevat märkyys ja ravinteisuus ja niiden seurauksena myös puustoisuus. Suoluonnon tärkein säätelijä on märkyys – lähellä maanpintaa oleva vedenpinta. Vaikka kaikki suot ovat märkiä, suon märkyys myös vaihtelee paljon. Kuivimmillaan suo muistuttaa kivennäismaan metsää, ja usein suo vaihettuukin saumattomasti ympäröiväksi metsäksi. Märimmillään suo muistuttaa jo matalaa vesistöä ja vaihettuu rantakosteikoihin ja vesistöihin. Suo voi olla ravinteisuudeltaan rehevä tai karu. Rehevässä ääripäässä suolle valuu ravinteikasta vettä ympäristöstä tai kasvillisuus saa ohuen turvekerroksen läpi ravinteita ravinteikkaasta kivennäismaasta. Karussa ääripäässä turvetta on kertynyt niin paksu kerros, että kasvien juuret eivät yllä ottamaan ravinteita alla olevasta kivennäismaasta. Myöskään ympäristöstä ei valu ravinteikasta vettä suon reunaa korkeammaksi kohonneelle suon keskiosalle, ja kasvillisuus on sadeveden mukana tulevien ravinteiden varassa. Lisäksi turpeen kertyminen ja suon läpi virtaavan veden väheneminen happamoittavat turvetta, mikä vaikeuttaa kasvien ravinteiden ottoa. Ravinteisuuden ja märkyyden lisäksi aluskasvillisuuden kasvuoloihin vaikuttaa valon määrä, jota säätelee puuston varjostus. Runsaspuustoisimmat suot ovat varjoisia ja reheviä kuusi- ja lehtipuuvaltaisia korpia tai karumpia mäntyvaltaisia rämeitä. Mitä märempi ja karumpi suo on, sitä vähäisempää puusto on. Märimmät suot ovat ravinteisuudesta riippumatta puuttomia lettoja ja nevoja. Karuimmilla puustoisilla soilla kasvaa niin kitukasvuinen ja harva männikkö, ettei se käytännössä varjosta aluskasvillisuutta. Ojitus vähentää suoluonnon vaihtelua. Kun suo ojitetaan metsätaloutta varten, märkyyden vaihtelu vähenee ja jäljelle jää ravinteisuuden vaihtelu. Tällöin suo alkaa kehittyä aluskasvillisuudeltaan kivennäismaan metsää muistuttavaksi turvekankaaksi. Myös metsänhoito ja hakkuut muuttavat kasvillisuutta. Jos suo raivataan maataloutta varten, kuivatuksen lisäksi suo muokataan viljelyyn sopivaksi kalkituksin ja lannoituksin ja suokasvillisuus raivataan viljelykasvien tieltä. Turpeennostoa varten suo raivataan kasvittomaksi turvekentäksi.

  • Laitinen, Oulun yliopisto Sähköposti: jarmo.laitinen@oulu.fi
  • Ojanen, Helsingin yliopisto Sähköposti: paavo.ojanen@helsinki.fi
  • Aapala, Suomen ympäristökeskus Sähköposti: kaisu.aapala@syke.fi
  • Hotanen, Luonnonvarakeskus Sähköposti: juha-pekka.hotanen@luke.fi
  • Kokko, Suomen ympäristökeskus Sähköposti: aira.kokko@syke.fi
  • Punttila, Suomen ympäristökeskus Sähköposti: pekka.punttila@syke.fi
  • Rehell, Metsähallitus Luontopalvelut Sähköposti: sakari.rehell@metsa.fi
  • Tiainen, Luonnonvarakeskus / Helsingin yliopisto Sähköposti: ext.juha.tiainen@luke.fi
  • Vasander, Helsingin yliopisto Sähköposti: harri.vasander@helsinki.fi

Rekisteröidy
Click this link to register to Suo - Mires and peat.
Kirjaudu sisään
Jos olet rekisteröitynyt käyttäjä, kirjaudu sisään tallentaaksesi valitsemasi artikkelit myöhempää käyttöä varten.
Ilmoitukset päivityksistä
Kirjautumalla saat tiedotteet uudesta julkaisusta
Valitsemasi artikkelit