Suo - Mires and peat 68 (2017)

Tässä tutkimuksessa selvitetään ilmastotekijöiden (lämpötilasta riippuvat muuttujat sekä sadannan ja haihdunnan erotuksena saatava ominaisvalunta) ja paikallisten hydrologisten tekijöiden (veden pääsy valuma-alueelta suolle sekä suon pinnan kaltevuus) vaikutusta pohjoisissa suosysteemeissä esiintyvän minerotrofisen rimpipinnan määrään ja rakenteeseen. Aluksi asiaa lähestytään teoreettisesti tarkastelemalla suosysteemien tasolla ns. diplotelmisen mallin mukaisia soiden hydrologian peruskaavoja, joilla kuvataan minerotrofisen rimpipinnan osuuden olevan suoraan verrannollinen valuma-alueelta tulevan valunnan määrään ja kääntäen verrannollinen kaltevuuteen. Tämän jälkeen tarkastellaan eri ilmastovyöhykkeillä olevien laajojen, luonnontilaisten suosysteemien joukkoa. Näillä on havaittu, että aapasoiden ja keidassoiden vyöhykkeiden rajan arvoja viileämmillä seuduilla minerotrofisen rimpipinnan osuus kasvaa suoraviivaisesti ominaisvaluntaarvojen kasvaessa, mutta etelämpänä, lämpimämmällä alueella tällaista riippuvuutta ei ole. Aivan etelärannikon lämpö-oloja vastaavissa olosuhteissa havaittiin, että suhteellisen vähäsateisilla Itämeren rannikon läheisillä seuduilla minerotrofisen rimpipinnan osuus on selvästi suurempi kuin sateisemmilla seuduilla. Kun kasvukausi on riittävän pitkä ja kostea, keidassuomassiivit estävät minerotrofisen rimpipinnan leviämisen. Tulosten mukaan pitkällä aikajaksolla ilmaston lämpeneminen tulee pienentämään aapasoiden rimpipintaisten osien laajuutta riippumatta mahdollisesti lisääntyvästä sadannasta. Paikallisista hydrologisista tekijöistä tarkasteltiin aapasoiden reunaojitusten vaikutuksia keskiboreaalisella vyöhykkeellä. Satunnaisotoksen perusteella arvioitiin sitä, kuinka suuri osa aapasoiden valuma-alueiden vesistä pääsee keskiosien rimpisille ns. vastaanottajaosille ja kuinka suuri osa menee ojia myöten muualle. Tulokset osoittivat, että tämän vyöhykkeen kaikista aapasoiden rimpipintaisista osista noin puolet on hävinnyt tai tulee häviämään lähitulevaisuudessa pelkästään suosysteemien reunoilla olevien ojitusten vaikutuksesta. Vanhojen ja uusien ilmakuvien vertailu tuki teoreettisen tarkastelun perusteella tehtyä arviota. Rimpipinnat näyttävät supistuneen siten, että aapasoiden keskiosien rimpialueet ovat reunoilta muuttuneet välipintarahkasammalten peittämiksi. Tällainen rimpien umpeenkasvu keskiosistaan ojittamattomissa suosysteemeissä tulee todennäköisesti jatkumaan vielä ainakin joitakin kymmeniä vuosia, vaikka uusia ojituksia ei tehtäisi.

• Rehell, Metsähallitus, luontopalvelut, Oulu Sähköposti: sakari.rehell@metsa.fi

Ensimmäinen Euroopan luontotyyppien (habitaattien) uhanalaisuusarviointi julkaistiin vuonna 2016. Terrestristen habitaattien arviointiin osallistui yli 150 asiantuntijaa 33 maasta. Tässä artikkelissa teen katsauksen käytettyyn arviointimenetelmään ja tuloksiin erityisesti Suomessakin esiintyvästä kymmenestä suohabitaattityypistä. Uhanalaisuusarvioinnissa käytetty habitaattiluokitus oli eri luokittelukäytäntöjen kompromissi ja yksittäiset luokat olivat varsin laajoja. Luokittelun nimistö yhdistelee eri tutkimusperinteistä tulevia termejä ja siksi luokittelun oikea tulkinta vaatii huolellista perehtymistä eri luokkien kuvauksiin. Luokat kuvaavat lähinnä kasvillisuustyyppejä eivätkä suoyhdistymätyyppejä. Arviointi noudatteli pääpiirteissään IUCN:n ekosysteemien arviointimenetelmää. Suot olivat Euroopan uhanalaisin habitaattiryhmä. Arvioiduista habitaateista 85 % sijoittui uhanalaisiin kategorioihin (vaarantunut, erittäin uhanalainen, kriittisesti uhanalainen). Yleisin käytetty arviointikriteeri oli habitaatin määrällinen väheneminen viimeisten 50 vuoden aikana (kriteeri A1). Palsasuohabitaattien ikiroudan arvioitiin sulavan yli 50 %:n todennäköisyydellä tulevan 50 vuoden aikana, mihin perustuen habitaatti arvioitiin kriittisesti uhanalaiseksi (CR) kvantitatiivisen arviointikriteerin (kriteeri E) perusteella. Suohabitaattien kokonaispinta-ala EU:ssa oli aineiston mukaisesti 8,91 milj. ha ja ns. lähimenneisyydessä olleiden suohabitaattien kokonaispinta-ala 12,85 milj. ha. Suomen suohabitaattien nykyinen kokonaispinta-ala oli 1,77 milj. ha (lähimenneisyydessä 2,75 milj. ha). Näistä kokonaispinta-aloista puuttuvat puustoiset suot, jotka arvioitiin metsätyyppeihin kuuluvina. Euroopan soiden uhanalaisuusarviointi antaa arvokasta tietoa Euroopan suohabitaattien esiintymisestä, viimeaikaisista muutoksista, uhkatekijöistä ja nykytilasta. Tämän laaja-alaisen yleiskatsauksen lisäksi tarvitaan alueellisia uhanalaisuusarviointeja. Soiden tila vaihtelee suuresti Euroopan eri alueiden välillä, eikä Euroopan arvioinnissa käytetty kompromissinomainen luokitus ole tarpeeksi yksityiskohtainen alueellisia tarkasteluja varten.

• Tahvanainen, Itä-Suomen yliopisto, Ympäristö- ja biotieteiden laitos, Joensuu Sähköposti: teemu.tahvanainen@uef.fi

Ensimmäiset varmistetut havainnot männynjuurikäävän (Heterobasidion annosum) aiheuttamasta tyvitervastaudista tehtiin ojitettujen turvekankaiden männiköissä vuosina 2016‒2017. Juurikääpätartunnan saaneita mäntyjä havaittiin kuudella eri turvemaakohteella Länsi- ja Keski-Suomessa. Tuhokohteet ovat alun perin olleet märkiä, vähäpuustoisia tai puuttomia soita, jotka on ojitettu vuosina 1930‒1972. Selvitystä tehtäessä turvekerroksen paksuus vaihteli 0,3:sta kahteen ja puoleen metriin ja suotyyppi niukkatyppisestä varputurvekankaasta runsastyppiseen mustikkaturvekankaaseen. Osa tartunnan saaneista männyistä kärsi kaliumin puutteesta. Kaikki kohteet olivat runsaspuustoisia (arvioituna puustoa oli yli 100 m³/ha). Juurikääpätartuntojen alkuperä jäi epäselväksi. On kuitenkin epätodennäköistä, että tautia olisi esiintynyt märillä soilla ennen ojitusta. Puusto on todennäköisesti altistunut juurikäävän itiötartunnalle kesällä tehtyjen hakkuiden tai taimikon hoitotöiden seurauksena. Tartuntaa on voinut tapahtua myös ojien kaivussa katkenneiden ja vaurioituneiden juurten kautta. Tyvitervastaudin esiintymisrunsaudesta samoin kuin männynjuurikäävän itiö- ja rihmastolevinnästä turvemailla tarvitaan lisätutkimusta. Tämän selvityksen perusteella näyttää kuitenkin siltä, että turvemaiden männiköt altistuvat kesähakkuissa juurikääpätartunnalle ja kantokäsittelyn laajentaminen myös näille kohteille olisi tarpeellista, vaikkei nykyinen laki metsätuhojen torjunnasta sitä edellytäkään.

• Silver, Suomen metsäkeskus, Turku Sähköposti: timo.silver@metsakeskus.fi
• Piri, Luonnonvarakeskus, Helsinki Sähköposti: tuula.piri@luke.fi

• Lindholm, Suomen ympäristökeskus (SYKE), Suojelualueverkostot Sähköposti: tapio.lindholm@ymparisto.fi
• Immonen, Sähköposti: ii@nn.fi
• Rehell, Metsähallitus, luontopalvelut, Oulu Sähköposti: sakari.rehell@metsa.fi

• Sarkkola, Luonnonvarakeskus, Helsinki Sähköposti: sakari.sarkkola@luke.fi
• Valpola, Geologian tutkimuskeskus, Espoo Sähköposti: samu.valpola@gtk.fi
• Vähäkuopus, Geologian tutkimuskeskus, Kokkola Sähköposti: tuija.vahakuopus@gtk.fi

• Korhonen, Sähköposti: rk@nn.fi
• Korpela, Luonnonvarakeskus, Helsinki Sähköposti: leila.korpela@luke.fi

• Ruuhijärvi, Sähköposti: rr@nn.fi
• Lindholm, Suomen ympäristökeskus (SYKE), Suojelualueverkostot Sähköposti: tapio.lindholm@ymparisto.fi
• Vänskä, Sähköposti: hv@nn.fi
• Mäkinen, Sähköposti: am@nn.fi

• Päivänen, Helsingin yliopisto, Metsätieteiden osasto Sähköposti: juhani.paivanen@helsinki.fi